Työstössä School of Greatness -kirja*, josta tuli sopivasti pohdintaan unelmien ja vision merkitys omassa elämässä.

Onneksi joulu koitti, sillä jo muutaman kuukauden ajan ostos/lukulistallani on ollut yhden suosikkikirjailijoistani, Tuomas Vimman tuorein kirja Ruutukymppi. Heräsin Tuomas Vimmaan vasta kolmisen vuotta sitten, kun kirpputorilta käteeni sattui kirjailijan kirjoista Toinen. Kyseisen kappaleen lukemisen jälkeen ja armottoman metsästyksen myötä kasasin itselleni Helsinki 12 ja Gourmet -kirjat joiden luonnolliseksi jatkumoksi pyysin kaksi vuotta sitten joululahjaksi Raksaa. Ja nyt Ruutukymppiä, joka pukinkontista myöskin putkahti.

Kirja tuli luettua perinteiseen tapaan jo jouluna, joskin ensimmäisenä iltana sain säännösteltyä ensimmäisen lukukerran vain noin sataan sivuun ja joulupäivänä korjaavan liikkeenä annoin palaa sitten loput 250. Kirjan aihepiiri pyöri tutuissa maisemissa edeltäjästään Raksasta, jonka keskipisteessä on Hyperborea niminen arvokiinteistöjä korjausremonteeraava rakennusalan yritys ja henkilöhahmot sen ympäriltä. Kirjan päähenkilön Samin kyllästyessä työnantajaansa, Hyperborean toimitusjohtaja Danikaan ja erityisesti Danikan lämpenevään suhteeseen hollantilaisen arkkitehdin van der Dickin kanssa, päättää Sami tarttua aiemmin tarjottuun mahdollisuuteen päästä televisioon näyttämään kyntensä Uskomattomassa Urakassa, tuttavallisemmin ”Uskiksessa”. Homma ottaakin sivuillaan Tuomas Vimmamaisesti hyvät lennot ja sfäärit kasvaa uusiin ulottuvuuksiin (joskaan ei aivan niin överisti kuin edeltäjässään), mutta pääkaneettina kuitenkin kirjasta jää mieleen se, että ne jotka Vimmasta tykkää, varmasti tykkää.

Kirjan kanteen on lyötävissä 4/5 Eduardon kädenjälkeä.

Se miksi hypetän johtuu myös siitä, että harvoin tulee sellaista tunnetta kirjasta, että sen parissa viihtyy samalla tavalla kuin hyvän tv-sarjan. Tällä koitan tarkoittaa siis sitä, että hyviä kirjoja on paljon ja niiden parissa kyllä viihtyy, mutta lukemisesta sen saman fiiliksen saaminen kuin hyvästä sarjasta on huomattavasti vaikeampaa. Vimma on onnistunut kirjoillaan hyvin herättämään tätä tunnetta. Eikä sitä tunnelmaa lievennä yhtään myöskään se, että kirjat kuvataan tutuissa ympäristöissä ja kielellisesti erityisen vahvalla Stadin nykyslangi-painotuksella, joista kaltaiseni Helsinkiläistynyt nuori urbaani aikuinen vain nauttii. Vimman kirjat ovat hyvinkin sellaisia, että monet ihmiset joille kirjojen lukeminen ei kuulu ykkösharrastuksiin, voi hyvinkin saada Vimman kirjoista kiinni.

Jos aikeinasi on tarttua tuotantoon, suosittelen toki kronologista järjestystä vanhimmasta uusimpaan, mutta tarpeen vaatiessa toimivat myös irrallaankin.