Moi. En kerro olevani huono bloggaaja, mutta välillä prioriteetit paukkuu johonkin muuhun. Silti täytyy kuitenkin sanoa, että tämä miltei kahden kuukauden jakso, kun on ollut oma julkaisukanava johon tuutata niitä siistejä juttuja sekä kuulumisia on ollut oikein antoisaa. Kiritään siis pari viime viikkoa kiinni teksti- ja kuvamateriaalilla (erityisesti toi ruokapuoli, ihan muuten vaan)! Huomaa myöskin, että näin pimeyden saavuttua tuntuu kuvien määrä heti vähentyneen kumman paljon, joka siis kertonee samalla siitä, että lumen pitäisi jo sataa.

Postauksen pääkuvana on meidän tuorein investointi – alle 4 euroa maksanut seinätarra jostain Aasian perähikiältä. Ensimmäisen tilauksen kanssa kävi niinkin yllättävästi, että kyseistä tarraa ei koskaan meidän postilaatikkoon asti saapunut, joten tämä lie aiemman kaksonen.

Tässä meidän soma neiti näyttää ”kauniimman” puolensa.

Jatkettiin E:n kanssa tätä talven ja joulun odottamisen tematiikkaa, osui ja upposi.

Tää oli ensimmäinen resepti, jota koitin imitoida Pinterestin pohjalta mahdollisimman paljon. Tähän tähdättiin ja tälläistä siitä sitten tuli:

Duunissa sisäisen palaveripäivän + pikkujoulujen kunniaksi pääsin kokeilemaan Ravintola Rullan rullia, jotka oli ihan mielenkiintoinen kokemus ja varmaan tulevaisuudessa tulee pyörähdettyä toistekin ravintolan listan äärellä.

Ja koska kovin vahvalla ruokateemalla mentiin tämä postaus niin tässä edeltävän sunnuntain nautintoainekset, jotka meni meidän perheen työnjaolla ”pese sinä Dina niin mä laitan meille brunssia” ála E. Sehän sopi enemmän kuin hyvin.

Perjantaina luvassa pitkästä aikaa pientä reissaamista, kun otan nokan kohti isoäitiäni ja matkustelen kohti Mouhijärveä. Mutta nyt kutsuu ensimmäisen kunnon pakkaspäivän iltaulkoilut hurttien kanssa, mukavaa viikkoa!

PS. Tässä tämän illan biisi:

Meillä on kotona tosissaan kaksi ruttua, Dina ja Ludde, jotka tunnetaan myös kansankielisesti koirina. Rotu on ranskanbulldoggi, joskin johtuen hieman epämääräisestä ostolähteestä, meidän familjeen ensimmäinen rakkimus (Ludde) saattaa sisältää geeniperimässään palasen staffordshiren bullterrierieä, tuttavallisemmin staffia. Se miksi kutina tästä on tälläinen johtuu siitä, että meidän vanhan herran ruumiinrakenne on hyvin samankaltainen kuin staffeilla. Sen lisäksi Ludde painaa tällä hetkellä yli 20 kiloa ja onkin sen myötä nyt 3 kilon laihdutuskuurilla, joka tietenkin silminnähden häntä harmittaa.

Toisena yksilönä ja myös virallisena ranskanbulldoggi-edustajanamme toimii pieni ballerinamme Dina, joka taas vastavuoroisesti painaa tasan 10 kiloa ja on suhteellisen taskukokoinen neiti. Dina on muilta osin ollut hieman surullinen yksilö, sillä koko 4-vuotinen elinkaari ollaan jouduttu taistelemaan iho-oireiden kanssa. Ensimmäinen taisto on aloitettu sikaripunkkien kanssa, joita siis löytyy jokaiselta koiralta luontaisesti elimistöstään, mutta saattavat pentuaikana aktivoitua niin, että koiran turkki alkaa lähtemään ja mahdollista kutinaa esintyy. Tämän pentuaikaisen sikaripunkin esiintyminen on kuulemma melko tyypillistä. Toinen vaihtoehto on, että se aktivoituu ns. perittynä, jolloin emolla on sikaripunkki ”aktiivisena” koko elämänsä ajan.

Kuva: Timo Soasepp

Sikäli hankalia juttuja, kun vaativat lähes jokaisella käyntikerralla raapenäytteet, jotta tiedetään, että onko sikaripunkkia enää ihossa. Ja yhdestä vaivasta kun pääsee eroon, niin eiköhän sitä meilläkin sitten jatkettu muilla. Dinalla on allergisoiva iho, johon ollaan syötetty hyporuokaa (ei viljaa ym), otettu sisäilman allergiatestit, koitettu kaikkia mahdollisia rasvoja sekä aktiivipesuja. Oireet eivät silti ota laantuakseen kuin jatkuvalla kortisoni-lääkityksellä, joka usein joudutaan lopettamaan kun jokin paikka tulehtuu toistuvasti kutinan aiheuttamana raapimisen myötä.

Rumbahan menee jotakuinkin näin: antibiootit + kortisoni -> kortisoni -> hetki rauhaa -> iho alkaa oireilemaan -> kutisee, koira raapii -> tulehtuu, jolloin kortisonit menevät pois > lääkärireissu -> antibiootit + kortisoni. Tätä on nyt harjoiteltu neljä vuotta, eikä lievitystä lie aivan heti tulossa. Olenkin surullisesti todennut, että Dina on todennäköisesti yksi niistä koirista, jotka syövät koko elämänsä lääkkeitä, vähensi se sitten sen elinaikaa tai ei. Meille tärkeintä on kuitenkin, että koiran arkipäivä säilyisi mahdollisimman normaalina ja rauhallisena.

Kuva: Timo Soasepp

Muutoin koirien olemassaolemisessa ei ole mitään huonoa. Välillä sadesäillä toki kiroilen ulosmenemistä, mutta se on mitätön ongelma siihen nähden miten paljon iloa ja seuraa nämä bullat antaa. Erityisesti liikkumisnäkökulma on ollut itselle yksi posiitivista vahvistajista, sillä ilman lenkkeilyjä koirien kanssa oma liikuntamääräni jäisi huomattavasti vähäisemmäksi.