Meillä on kotona tosissaan kaksi ruttua, Dina ja Ludde, jotka tunnetaan myös kansankielisesti koirina. Rotu on ranskanbulldoggi, joskin johtuen hieman epämääräisestä ostolähteestä, meidän familjeen ensimmäinen rakkimus (Ludde) saattaa sisältää geeniperimässään palasen staffordshiren bullterrierieä, tuttavallisemmin staffia. Se miksi kutina tästä on tälläinen johtuu siitä, että meidän vanhan herran ruumiinrakenne on hyvin samankaltainen kuin staffeilla. Sen lisäksi Ludde painaa tällä hetkellä yli 20 kiloa ja onkin sen myötä nyt 3 kilon laihdutuskuurilla, joka tietenkin silminnähden häntä harmittaa.

Toisena yksilönä ja myös virallisena ranskanbulldoggi-edustajanamme toimii pieni ballerinamme Dina, joka taas vastavuoroisesti painaa tasan 10 kiloa ja on suhteellisen taskukokoinen neiti. Dina on muilta osin ollut hieman surullinen yksilö, sillä koko 4-vuotinen elinkaari ollaan jouduttu taistelemaan iho-oireiden kanssa. Ensimmäinen taisto on aloitettu sikaripunkkien kanssa, joita siis löytyy jokaiselta koiralta luontaisesti elimistöstään, mutta saattavat pentuaikana aktivoitua niin, että koiran turkki alkaa lähtemään ja mahdollista kutinaa esintyy. Tämän pentuaikaisen sikaripunkin esiintyminen on kuulemma melko tyypillistä. Toinen vaihtoehto on, että se aktivoituu ns. perittynä, jolloin emolla on sikaripunkki ”aktiivisena” koko elämänsä ajan.

Kuva: Timo Soasepp

Sikäli hankalia juttuja, kun vaativat lähes jokaisella käyntikerralla raapenäytteet, jotta tiedetään, että onko sikaripunkkia enää ihossa. Ja yhdestä vaivasta kun pääsee eroon, niin eiköhän sitä meilläkin sitten jatkettu muilla. Dinalla on allergisoiva iho, johon ollaan syötetty hyporuokaa (ei viljaa ym), otettu sisäilman allergiatestit, koitettu kaikkia mahdollisia rasvoja sekä aktiivipesuja. Oireet eivät silti ota laantuakseen kuin jatkuvalla kortisoni-lääkityksellä, joka usein joudutaan lopettamaan kun jokin paikka tulehtuu toistuvasti kutinan aiheuttamana raapimisen myötä.

Rumbahan menee jotakuinkin näin: antibiootit + kortisoni -> kortisoni -> hetki rauhaa -> iho alkaa oireilemaan -> kutisee, koira raapii -> tulehtuu, jolloin kortisonit menevät pois > lääkärireissu -> antibiootit + kortisoni. Tätä on nyt harjoiteltu neljä vuotta, eikä lievitystä lie aivan heti tulossa. Olenkin surullisesti todennut, että Dina on todennäköisesti yksi niistä koirista, jotka syövät koko elämänsä lääkkeitä, vähensi se sitten sen elinaikaa tai ei. Meille tärkeintä on kuitenkin, että koiran arkipäivä säilyisi mahdollisimman normaalina ja rauhallisena.

Kuva: Timo Soasepp

Muutoin koirien olemassaolemisessa ei ole mitään huonoa. Välillä sadesäillä toki kiroilen ulosmenemistä, mutta se on mitätön ongelma siihen nähden miten paljon iloa ja seuraa nämä bullat antaa. Erityisesti liikkumisnäkökulma on ollut itselle yksi posiitivista vahvistajista, sillä ilman lenkkeilyjä koirien kanssa oma liikuntamääräni jäisi huomattavasti vähäisemmäksi.

Viikonloput on mahtavia. Tykkään todella paljon työstäni, mutta sen vastapainoksi vapaat viikonloput antaa hyvin paljon omalle jaksamiselle ja hyvinvoinnille. Erityisesti silloin näitä osaa arvostaa, kun E on yhtä aikaa (toim. huom. E:llä viitataan avopuolisooni) vapailla ja voidaan viettää aikaa kunnolla yhdessä.

Otettiin lauantai leppoisasti kotosalla, jossa sainkin nauttia gourmeeta kotikokin tekemänä:

Spagetti och lihapullat ála E.

Illalla koirien kanssa lenkillä saatiin tuta ensimmäinen kerta se miltä Jätkäsaaressa tuntuu, kun mereltä oikeasti tuulee. Esimerkiksi sisäpihalla olleet metalliaidat kaatuu, eli kyllä täällä varmasti pääsee kokemaan miltä Mordorin maa pahimmilla keleillä tuntuu. Jatkettiin koirateemalla myös tänään, kun vuorostaan säät helli todella. Otettiin illan kunniaksi suunta kohti Rajasaarta, joka on siis ns. ”koirasaari” ihan Taka-töölön tuntumassa. Jos ulkona näyttää lokakuun alussa vielä tältä, ei voi kun tykätä: