Meillä on kotona tosissaan kaksi ruttua, Dina ja Ludde, jotka tunnetaan myös kansankielisesti koirina. Rotu on ranskanbulldoggi, joskin johtuen hieman epämääräisestä ostolähteestä, meidän familjeen ensimmäinen rakkimus (Ludde) saattaa sisältää geeniperimässään palasen staffordshiren bullterrierieä, tuttavallisemmin staffia. Se miksi kutina tästä on tälläinen johtuu siitä, että meidän vanhan herran ruumiinrakenne on hyvin samankaltainen kuin staffeilla. Sen lisäksi Ludde painaa tällä hetkellä yli 20 kiloa ja onkin sen myötä nyt 3 kilon laihdutuskuurilla, joka tietenkin silminnähden häntä harmittaa.

Toisena yksilönä ja myös virallisena ranskanbulldoggi-edustajanamme toimii pieni ballerinamme Dina, joka taas vastavuoroisesti painaa tasan 10 kiloa ja on suhteellisen taskukokoinen neiti. Dina on muilta osin ollut hieman surullinen yksilö, sillä koko 4-vuotinen elinkaari ollaan jouduttu taistelemaan iho-oireiden kanssa. Ensimmäinen taisto on aloitettu sikaripunkkien kanssa, joita siis löytyy jokaiselta koiralta luontaisesti elimistöstään, mutta saattavat pentuaikana aktivoitua niin, että koiran turkki alkaa lähtemään ja mahdollista kutinaa esintyy. Tämän pentuaikaisen sikaripunkin esiintyminen on kuulemma melko tyypillistä. Toinen vaihtoehto on, että se aktivoituu ns. perittynä, jolloin emolla on sikaripunkki ”aktiivisena” koko elämänsä ajan.

Kuva: Timo Soasepp

Sikäli hankalia juttuja, kun vaativat lähes jokaisella käyntikerralla raapenäytteet, jotta tiedetään, että onko sikaripunkkia enää ihossa. Ja yhdestä vaivasta kun pääsee eroon, niin eiköhän sitä meilläkin sitten jatkettu muilla. Dinalla on allergisoiva iho, johon ollaan syötetty hyporuokaa (ei viljaa ym), otettu sisäilman allergiatestit, koitettu kaikkia mahdollisia rasvoja sekä aktiivipesuja. Oireet eivät silti ota laantuakseen kuin jatkuvalla kortisoni-lääkityksellä, joka usein joudutaan lopettamaan kun jokin paikka tulehtuu toistuvasti kutinan aiheuttamana raapimisen myötä.

Rumbahan menee jotakuinkin näin: antibiootit + kortisoni -> kortisoni -> hetki rauhaa -> iho alkaa oireilemaan -> kutisee, koira raapii -> tulehtuu, jolloin kortisonit menevät pois > lääkärireissu -> antibiootit + kortisoni. Tätä on nyt harjoiteltu neljä vuotta, eikä lievitystä lie aivan heti tulossa. Olenkin surullisesti todennut, että Dina on todennäköisesti yksi niistä koirista, jotka syövät koko elämänsä lääkkeitä, vähensi se sitten sen elinaikaa tai ei. Meille tärkeintä on kuitenkin, että koiran arkipäivä säilyisi mahdollisimman normaalina ja rauhallisena.

Kuva: Timo Soasepp

Muutoin koirien olemassaolemisessa ei ole mitään huonoa. Välillä sadesäillä toki kiroilen ulosmenemistä, mutta se on mitätön ongelma siihen nähden miten paljon iloa ja seuraa nämä bullat antaa. Erityisesti liikkumisnäkökulma on ollut itselle yksi posiitivista vahvistajista, sillä ilman lenkkeilyjä koirien kanssa oma liikuntamääräni jäisi huomattavasti vähäisemmäksi.

Koska tämän kuun aikana olen päässyt jo hypettämään Niken toimistotiloja niin jatketaan samalla merkillä.

Nike julkaisi tänään uuden version FuelBandistaan ja samalla nimeen lisättiin jälkiliite SE. FuelBandin idea pohjautuu siihen, että se toimii ranteessa kellonkaltaisena rannekkeena, joka mittaa päivittäistä aktiivisuuttasi. Liikkuminen kerryttää Nikefuelia (joka on jokseenkin tuttu kaikille Nike+ -toimintaan perehtyneille).

Meikäläisen juoksuharrastus on vähän jumahtanut siihen alkuinnostukseen, vaikka investoinkin kunnon juoksukengät silloin suurimmassa innostusvaiheessa. Pitäisi taas aloittaa, on toki sanonut useampikin harrastaja jo aiemmin. Nyt kuitenkin pyöräilyn myötä pieni liikuntainto nostaa päätään ja erityisesti nautin suuresti asioiden pelillistämisestä (gamification). Joskin vaikuttaa siltä, että aiemmat Fuelbandit ei ole osanneet kerätä dataa oikein pyöräilyssä, sillä ne ovat toimineet toimii laskemalla askeleita. SE-mallin myötä luvassa pitäisi kuitenkin olla parannusta, joten hyvin mielenkiinnolla täytynee aloittaa satunnainen Googlettaminen jenkkiläisten käyttökokemuksista.

Kuvat: Nike Press

Tulevaisuudessa, vielä kun Eurooppa otetaan huomioon tämän kanssa on mahdollisuus, että jopa me Suomessa päästäisiin kiinni lisäpalveluihin ja ominaisuuksiin, kuten mm. unen laadun seuraaminen. Lisäksi hauskana knoppina Nike lanseerasi Fuel Labin, joka on 12-viikkoinen ohjelma, johon valitaan 10 yritystä kehittämään integraatioita Nike+:aan ja NikeFueliin.

Seurantaan menee. Katsotaan milloin tätä olisi luvassa myös meille pohjolaan.

Vallila jäi taakse. 4,5 vuotta meidän elämästä nitoutui Sturenkadulle, josta viihdyttiin noin 3 vuotta hyvin antoisasti. Tykkäsin Vallilasta kyllä, joskin siihen ajankohtaan, kun muutettiin sinne, oltiin etsitty aiemmilta kotiseuduilta Etu- ja Taka-töölöstä kämppää jo lähes vuosi. Käytiin E:n kanssa useassa näytössä katsomassa kämppiä ja oltiin valmiita ottamaan useampikin niistä, mutta jostain syystä ne vain aina onnistui kariutumaan ihan niillä loppumetreillä.

Olinkin tässä vaiheessa erittäin iloinen, kun edellisen kämpän vuokraemäntä tarjosi paikkaa sähköpostilla, vaikkei se meidän hakualueeseen kuulunutkaan. Epäonnistuneiden näyttöjen johdosta Vallilan kämpästä innoissamme päätettiin se ottaa. Vallilan kämpässä oli mukava tunnelma, vanhat puulattiat, korkeat katot, suuret ikkunalaudat, remontoitu vessa ja keittiö, eli kokonaisuudessaan niin paljon positiivista että sen vuoksi siinä varmasti näin pitkään viihdyttiinkin.

Keskusteltiin Vallilassa asuessa oikeastaan koko viimeinen vuosi E:n kanssa melko vakavasti siitä, että lähdetäänkö investoimaan omistusasuntoon vai jatketaanko vielä vuokralla, johon minä (omistusasumisen kannattajana) totesin useamman kerran ettei vuokra-asuntoon vaihtamisessa ole mitään järkeä.

Jokunen hetki eteenpäin, käänsin sitten kuitenkin takkini, osaksi sen vuoksi, että väärän maalin johdosta kämpän katosta tippui ihan kunnon kokoinen lohkare pois ja muutenkin samat seinät alkoivat hiljaa ahdistamaan. En kuitenkaan periaatteellisesti vähän jääränä voinut olla ehdottamatta uuteen asuntoon muuttamista sillä ehdolla, että uuden asunnon on oltava lähempänä Helsingin keskustaa kuin nykyinen ja näin me sitten loppujen lopuksi löydettiin itsemme Jätkäsaareen.

Muutto on aina vähän hanurista

Meidän Vallilan muuttohan koostui katastrofin aineksista, joihin sisältyi muuttopäivän ajankohta (vappuaatto), muuttoavun vähyys (minä, E ja E:n äiti) sekä avainten saaminen kello 19:30. Onneksi tuohon aikaan meidän parisuhteessa ei ollut kertynyt läheskään yhtä paljon tavaraa kuin mitä nykyään on. Muistelen, että patja kutsui tässä muutossa n. klo 02:30 yöllä, joten hetki sitä tuli muutettua.

Ludde Vallilaan muuton jälkeisissä tunnelmissa

Haluttiinkin varautua nykyiseen muuttoon astetta paremmin ja sainkin lyötyä kalenteriin kiinni lisäkseni kolme frendiä ja pakun. Koska mikäänhän ei muutoissa mene niin kuin Strömsössä, niin loppujen lopuksi yksi ystävistäni (juuri se pakettiauton omistaja) tuli kipeäksi eikä päässyt muuttamaan. Suomalaisena miehenä sitä kipua pideltiin toki sen verran visusti pienenä, että sain tietää tästä vasta muuttopäivän aamuna, joka aiheutti sitten sen, että allekirjoittanut lähti aamutuimaan hakemaan pakua alle Keravalta jotta saatiin muutto alkamaan. Säädöksihän se alku meni, mutta onnistuneesti saatiin koko homma paketoitua jo ennen 23:00 kyseisen päivän iltana. Onneksi on olemassa ystäviä, jotka jeesaa.

Tässä se taisi nyt tulla, kiteytys siihen, että syksy on oikeasti tullut, joskin sallittakoon se nyt näin lokakuun puolessa välissä. Pyhitettiin E:n kanssa tämä sunnuntai ja meidän yhteinen vapaa-aika aamulla pitkään nukkumiselle, sunnuntaibrunssille ja E:n perhevisiitillä (joka toki on miltei joka viikonloppuinen). Tälläiset päivät antaa älyttömästi virtaa tuleviin arkipäiviin.

Brunssin osoite kävi tällä kertaa kohti Sinebrychoffinpuistoa, jonka kulmalta Bulevardin vierestä löytyy pienikokoinen Fanny – Baari ja keittiö. Fannyn brunssi lohkesi hintaan 17€, eli ihan käypä hinta noin Helsingin keskustan tuntumassa olevan aamiaistarpeen tyydyttämisestä. Ruokapuoli palveli ongelmitta, joskin saapuessamme hieman 13:30 jälkeen (brunssi on klo 15:00 asti) oli tarjonnassa havaittavissa jo hieman vajautta, eikä henkilökunnan alttius näiden täyttämiseen ollut liioin kehuttava. Palveli kuitenkin, joskin tarve istahtaa uudestaan Fannyn pöytään ei tuskin tule syntymään aivan lähikuukausien sisällä.

Käytiin brunssin jälkeen pyörähtämässä pikaisesti Stokkan Hullut Päivät (syyslehtien ja yhteisen värin kunniaksi), josta matkaan tarttui tällä kertaa vain pientä ja kevyttä, eli Bulldogin kasvokuorinta. Tähtäyksessä oli alunpitäen myös saada kosmetiikkapakkiin matkaan Tigin Bed Head shampoo & conditioner -combosta, joka on ollut meikäläisen hiustenhoidon puolella jo useamman vuoden ykkösvalinta.

Makia on yksi allekirjoittaneen lempibrändeistä, harmi vaan että heidän mitoituksensa hyvin usein lyö omaan makuun vähän liian isoksi. Fanitan kyseistä merkkiä kuitenkin pitkälti myös kyseisen vaatemerkin tarinan vuoksi, sillä uskallan väittää, että Makia on onnistuneesti tehnyt itsestään vakavasti otettavan vaatemerkin myös vanhemman sukupolven keskuudessa. Vaatteissa esiintyvät printit, ilme, graafinen suunnittelu ja yleinen kokonaisuus kättelee mielestäni niin hyvin, eikä sitä oikeanlaista ”suomalaista raakuutta” pilaa yhtään se, että lookbookkeihin on valittu Kimi Räikköstä, Graciasta ja viimeisimpänä eritoten Vesa-Matti Loiria.

Hyviä ylilyöntejä sattuu kaikille ja uskallan sanoa, että tätä seuraavaa vaatetta en omaan vaatekaappini haalisi. Mietin, että enkö ymmärrä vain trendiä vai onko tämä extreme-kokeilu mitkä markkinat herää tälle tuotteelle?

Herder Poncho
Kuva: Makia Clothing

Muutoin jatkan edelleen Makian fanittamista ja odotan innolla milloin vaatteiden mitat istuu allekirjoittaneen kropalle.

Kirjoitin aiemmin autoilevan ihmisen muutoksesta, johon liittyi aktiivisesti se käsityksen muovautuminen siihen, että nykyhetkessä ei autoilulle ole enää tarvetta. Vaihtoehtoisiin kulkuvälineisiin siirtyminen johti jossakin pisteessä ajatusten kääntymisen myös siihen mahdollisuuteen, että pyöräkin on olemassaoleva väline liikkumiseen.

Ajatukseen liittyi pohdinta siitä, että suostunko astumaan lahkoon nimeltä hipsterit, joiden vakiovarustukseen kuuluu fiksit (fixie/fixed gear) tai sinkulat, yleisesti kiteyttäen voidaan näitä nimittää termillä yksivaihteiset (viisaammat korjatkoon kommenteissa). Kun pääsin yli siitä lopputulemasta, että pyöräni tulee olemaan jokin edellämainituista alkoi inspiraatio ja metsästäminen.

Tapani yleisesti on, että kun innostun kovasti, niin paino on tällöin sanalla kovasti. Saatan aloittaa asiaan paneutumisen useita kuukausia ennen itse ostoajankohtaa tai konkreettisen päätöksen tekemistä. Tämän pyöräinvestoinnin osalta taisin käyttää aikaa noin parisen kuukautta, johon sisältyi fiksifoorumit, Pinterest-boardit ja myyntipalstat.

Tavoitteena kaunis pyörä

Kuva: Velospace

Kuva: FFFFOUND

Kuva: FFFFOUND

Kuva: Frank Chemotti Madison / Fixed Gear Gallery

Yksinkertaisena tavoitteenani oli saada kaunis pyörä. Lopputulemaan vaadittiin loppujen lopuksi vain se yksi oikea kohde, joka herättää ostohalun ja riittävästi tunteita.

Löysinkin muutaman viikon hakemisen jälkeen Fillaritorilta itselleni juuri sopivan kohteen. Helkaman Kulkurin -runkoon toteutettu sinkula-projekti, jonka runko oli hiekkapuhallettu ja polttomaalattu. Lisäksi asiaan ei niin vihkiytyneelle ilmoituksesta löytyi riittävästi tärkeitä avaintekijöitä:

• Keskiö, ohjainlaakeri ja navat avattu ja rasvattu
• Kiekot kiillotettu ja suoristettu
• Lokasuojat, jarrut, kehät ym. kiillotettu ja hapettumat poistettu
• Uutena ostettu kammet, polkimet, tavarateline, renkaat, tanko, jarrukahvat, rattaat, ketjut ja jarrupalat

Ei vaadittu kovinkaan paljoa enempää, että minut oli myyty ja lähdin noutamaan pyörää.

Ensimmäinen hetki, kun istahdin pyörän satulaan jouduin toteamaan, että olin edellisen kerran pyöräillyt noin 7 vuotta sitten, vanhalla ”mummopyörällä” parin kilometrin etappeja osana koulumatkaa. Joten pientä hapuilua oli ilmassa liikkeellelähtöjen ja jarrutusten kanssa, mutta näin pari viikkoa pyöräilyä takana on pahimmat vaikeudet kadonneet. Fiilis on ollut loistava, sillä 1,5 kilometrin työmatka sekä allaoleva yksivaihde takaa nopeita siirtymiä ilman liiallista hikoilua. Nyt vaan toiveissa, että säät pysyy pyöräilyyn soveltuvina vielä mahdollisimman pitkään.

Olen muuttunut suhteellisen fanaattiseksi iPhone-faniksi sen myötä, kun sain elämäni ensimmäisen Omppuluurin haltuuni. Erityisesti App Storen softatarjonta kuvanmuokkaukseen soveltuvista ohjelmista on ollut niin vakuuttavaa, että monesta uudesta sovelluksesta on tullut aikasyöppöjä arkipäivääni.

En ole mitenkään kauhean kova katselemaan leffoja, vaikka niitä katsellessa sitä miettiikin usein, että miksen? Usein sitä kuitenkin ajankäytön kannalta sekä jotenkin ”varmasti toimivan” sisällön vuoksi tulee avattua HBO tai Netflix ja katseltua jotakin sarjaa, josta tietää lähtökohtaisesti mitä saa.

Satunnaisia leffakertoja tulee kuitenkin harrastettua ja itse teattereissa on aina siistiä käydä, joskin nykypäivän yli kymmenen euron lippuhinnat kyllä rajoittaa sitä intoa melko ronskisti. Silti, enemmän pitäisi käydä. Tämä orastava syyskausi (eletään siis jo lokakuuta, miltei talvea!) on aina hyvä aloittaa to-do-listan täyttämisellä leffoista, jotka täytyy käydä visitoimassa punaisissa penkeissä ison kankaan edessä.

Mitäs sitten katsottaisiin?

Runner Runner

Justin Timberlake on kova kaveri, niin musiikillisesti (kuka enää edes muistaa, että kaveri oli osana ’N Sync:iä?) kuin myös näyttelijänä. Yksi niistä monilahjakkuuksista, joiden suhteen voi vaan katsella, kun kaveri menee, tekee ja porskuttaa. Heittelin kotona, että tämä leffa voi hyvinkin olla yksi niistä mikä tulee breikkaamaan todella lujaa Justinin osalta.

The Wolf Of Wall Street

Toisena esimerkkinä, kun lapsenkasvoisesta pojasta kasvaa mies isolla ämmällä. Leonardo Dicaprio on yksi niistä näyttelijöistä, joka on omassa leffakerhossani lunastanut paikkansa tuoreimmissa elokuvissaan poikkeuksetta. Viimeisimpänä oli The Great Gatsby, jossa roolisuoritukset oli kyllä niin allekirjoittaneen kuppi teetä. Lisäksi ao. leffan tuotantopuolesta vastaava Martin Scorsese ei vähennä odotusarvoja yhtään. Kirjastakin on tullut kuultua kehuja, joten jos leffa vakuuttaa niin eiköhän sitä tule kirjakaupoillakin käytyä.

Leijonasydän

Me tykätään E:n kanssa katsella paljonkin suomielokuvia, vaikka ne ei välttämättä läheskään aina ole laadullisesti kovinkaan kummoisia – on silti mukava tukea kotimaista elokuvatuotantoa, koska ilman sitä ei täällä koskaan kehitykään tämän enempää hyviä näyttelijöitä. Suomileffoissa lähtökohtainen ongelma usein on näyttelijäkaartin kierrättäminen, joka tarkoittaa siis sitä, että Laura Malmivaara ja Samuli Edelmann on vähintään joka toisessa leffassa alasti. Dome Karukoski on kuitenkin tehnyt omaan makuun onnistuneita tuotoksia ja kyllä, Peter Franzén tietää mitä kameran edessä tekee. Leijonasydämen aihe on sopivasti tulenarka sekä samalla mielenkiintoisella kulmalla, eli kiinnostus on herätetty.

Artikkelikuva The Wolf Of Wall Street behind the scenes: Paramount Pictures

Viikonloput on mahtavia. Tykkään todella paljon työstäni, mutta sen vastapainoksi vapaat viikonloput antaa hyvin paljon omalle jaksamiselle ja hyvinvoinnille. Erityisesti silloin näitä osaa arvostaa, kun E on yhtä aikaa (toim. huom. E:llä viitataan avopuolisooni) vapailla ja voidaan viettää aikaa kunnolla yhdessä.

Otettiin lauantai leppoisasti kotosalla, jossa sainkin nauttia gourmeeta kotikokin tekemänä:

Spagetti och lihapullat ála E.

Illalla koirien kanssa lenkillä saatiin tuta ensimmäinen kerta se miltä Jätkäsaaressa tuntuu, kun mereltä oikeasti tuulee. Esimerkiksi sisäpihalla olleet metalliaidat kaatuu, eli kyllä täällä varmasti pääsee kokemaan miltä Mordorin maa pahimmilla keleillä tuntuu. Jatkettiin koirateemalla myös tänään, kun vuorostaan säät helli todella. Otettiin illan kunniaksi suunta kohti Rajasaarta, joka on siis ns. ”koirasaari” ihan Taka-töölön tuntumassa. Jos ulkona näyttää lokakuun alussa vielä tältä, ei voi kun tykätä:

Olen niitä miehiä, jotka lämpeää keskustelunaiheelle kun puhutaan autoista. Aiempi työpaikkani edellytti työn puolesta autoa käytettäväksi sekä 90 kilometriä työmatkoja päivittäin lisäsi sitä tarvetta. Impulsiivisella miesnäkökulmalla mentiin toki valinnoissa hyvin kauas järjestä.

Artikkelin pääkuvassa on elämäni ensimmäinen Audi. Enkä epäile vaikka olisikin viimeinen. Miehet tekevät autovalintojaan usein tunnepohjaisesti ja tällöin päätöksentekoon vaikuttaa lähinnä se ulkonäkö, tekniset tehot ja lisävarusteet. Toinen vaihtoehto on ajatella järjellä ja lähteä autokaupoille ostamaan kulkuvälinettä, joka kuljettaa paikasta A paikkaan B. En voi sanoa olleeni autokaupoilla jälkimmäisen ajatuksen kanssa.

Audi on hyvä auto ajaa, pidin nahkapenkeistä, nykypäivän tasolle hyvälaatuisesta ajotietokoneesta sekä yleisesti A4:n mukavuustasosta. Siihen kun kuitenkin huomioidaan se, että vuoden sisään kyseisestä autosta on vaihdettu kuluvia osia lähes kahdella tuhannella eurolla, tehty perinteinen kytkin- ja kaksoimassapyörän vaihto-operaatio (kuluttajansuojan piikkiin, onneksi), vaihdettu toisen puolen valojen ohjausyksikkö sekä korjattu toistuvia tunteja EGR-systeemeitä ja hakattu päätä seinään kaasuläpän anturi-whatever-kotelon kanssa ollaan siinä pisteessä, että kaikki järkiperusteinen syy auton omistamiselle on kadonnut. Sen lisäksi siitä vielä maksetaan kuukausittain rahaa pankille ja polttoaineyhtiöille siitä, että pysytään liikkeessä.

Tämä MTV3 Maxin mainosvideo kuvastaa hyvin sitä minkälaiseksi olen itseäni tähän asti laskenut:

Nyt kuitenkin asennemuutoksen myötä autosta tulikin enemmän päänsärky ja ärsyke, että onkin todella mukava päästä vaihteeksi julkisten varaan ja lisäksi päästä tekemään tiukkoja pyörävalintoja (joista lisää tulevaisuudessa), jotta liikkuminen tapahtuu kuitenkin itselle miellyttävällä tavalla. Ostin matkakortin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen ja totesin, että kahden kuukauden korttihinnalla saisin yhden tankillisen dieseliä, joka nykytahdilla on riittänyt noin puoleksitoista viikoksi. En voi kieltää, onneksi on HSL.

Kuva: Timo Soasepp